lauantai 24. lokakuuta 2015

mun elämässä muuttui jotakin radikaalisti, kun heinäkuisena arki-iltana haimme järvenpäästä kalen. en ole koskaan ennen ollut autoilijahenkilö, mutta jotenkin se oli liian järkevää ja tarpeellista nyt. meidän kale, söpö (tärkeä meriitti autolle) ja punainen. uskallan taas ajaa, tosin yksin vain tuttuja reittejä.

täytin 30, mentiin kallahdenniemen rantaan istumaan. h oli koristellut kalen sydämenmuotoisilla ilmapalloilla ja serpentiinillä. musta tuntuu ihan samalta kuin aina, mutta olen kuitenkin erilainen. voisin kuvitella, että tällaista se on sittenkin, kun tulee uusia kymmeniä vuosia. ehkä se on sellainen alkukantainen käsitys kasvamisesta, kaikista niistä iänikuisista fraaseista. ymmärrät kyllä myöhemmin, odota vain, voi tuota nuoruuden intoa. joku nytkin nauraa, että hitto kun tuo on tuollainen idealistinen nappula vielä. se olisi aika suomalainen tapa reagoida.

on niin hassua, kun töissä 22-vuotias murehtii siitä, että kohta täyttää jo 30 ja pitäisi nyt jostakin koulupaikka ja ammatti ja perhe ja asunto ja ÄH. sitten sitä on siinä vierellä, että miten tuon kaiken stressin ottaisi tuolta pois, kun elät vielä niin ihanan vapaata aikaa. 

h haluaisi mennä jollekin feministiselle autonkorjauskurssille ja mietittiin sellaista lihakurssia myös, että miten voisi olla järkevämpi ja osata ostaa ruokatarpeensa suoraan lihakaupasta tai ehkä myöhemmin jopa joltain tilalta. ehkä se oli joku lihanleikkuukurssi. mä ajattelin pitkästä aikaa hommata vanhaan filmikameraani filmin ja kuvata näkemättä tulosta saman tien. neuleprojektejakin on kesken molempien käsien sormille.

yksi iso kysymys pyörii mielessä usein, suorastaan joka päivä. mikä musta tulee isona?


keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

mulla tuntuu olevan entistä vähemmän sanottavaa. inspiroidun kyllä päivittäin, suorastaan tunneittain, mutta suollan ajatukset suoraan sisälleni.

arki on tietysti tappavaa. herätys 5.45, aamubussi 7.17, työpaikalla 8.23, kotiin 16.15. välillä malmin prismaan, sitten pestään pyykkiä ja tiskataan. nukkumaan.

yksi meistä meni naimisiin, ja se tuntui jotenkin niin käsittämättömältä ja hienolta ja oikealta ja eniten siltä, että nyt tässä tapahtui jotakin, minkä piti tapahtua. tein polttareita varten soittolistan, johon onnistuin jotenkin kiteyttämään kymmenen vuoden tunnelmat.

me tanssittiin h:n kanssa kaksin olavi virtaa navetan ylisillä kymmenien led-tuikkujen loisteessa. aivan törkeän suomifilmimäistä.

tästä leijuvasta harmaudesta huolimatta soljun sopivassa miellyttävyydessä ja "nautin elämän pienistä iloista", kuten toisen keittämästä aamukahvista, pinkistä kynsilakasta, eläinkuvioidusta peltirasiasta joka piti ostaa stockan kanta-asiakastarjouksesta, koska se vaan oli niin hieno, tomaatinlehtien tuoksusta, rastaista ja muista pikkutirppasista, vesan pehmeydestä...

perjantai 17. huhtikuuta 2015

kirjoittelun tahti on hidastunut. toisaalta se harmittaa, mutta tauko on ollut myös tietoista. opiskelurutistuksen jälkeen on tehnyt hyvää olla vain. olemme seuranneet intensiivisellä tahdilla muutamia sarjoja hannibal, true detective, twin peaks. oma paheeni on yhä gossip girl, jota en onneksi aikoinaan ehtinyt katsoa loppuun asti.

töitä on ainakin elokuun puoliväliin, siitä on syytä olla kiitollinen. raha ja putoaminen jonnekin opiskelijuuden ja työssäkäynnin väliseen kuiluun ahdistaa etäisesti, samaten meneillään olevat vaalit. ahdistaa yleinen empatian puute ja dynaamisuuden ihannointi. keskityn kasvattamaan kurkkuja ja tomaatteja, tänä keväänä myös yllätysmomenttina chilitestailuja. lainasin muutamia runokirjoja ja ajattelin uutena harrastuksena alkaa suomentaa balkanmusiikkia. haaveilen reissuista; kaipaan jopa dubrovnikia, vaikka en turremeiningistä kovin välittänyt.

mulla on kaikki hyvin, voin ostaa välillä kotiin leikkokukkia ja murehdin lähinnä siitä, ettei lähellä ole metsää. jos "mennään naimisiin", haluaisin samanlaisen kimpun kuin perillisten tunnusmusiikissa on. taustalla on silti paha olo siitä, miten älyttömästi vihaa ympärillä on.

torstai 15. tammikuuta 2015

suoritin vuodessa 101 op. tein kandin ja opparin sekä puolen vuoden työharjoittelun. tänä keväänä valmistun tuplasti, vihdoin. mulla on tavallaan aika ristiriitainen olo, että mitenkäs tähän päädyttiin, mutta kuitenkin kovin hyvällä tavalla. en yhtään tiedä tulevasta, tiedän suunnilleen seuraavasta parista kuukaudesta.

haluaisin tiivistää "nuoruuden" kehityksen seuraavaan sitaattiin n. kymmenen vuoden takaa:
"otin unilääkkeitä, nukuin 14 tuntia, herättyäni tasapaino oli loistava koska törmäsin esim. kaikkeen."