mun on taas järjettömän vaikea keskittyä mihinkään, ajatus hypähtelee iloisesti puolelta toiselle ja takaisin hurjalla vauhdilla. hetken mietin, jos yrittäisin kirjata itselleni ylös kaikkia ideoitani, mutta tokkopa siitä mitään tulisi. oikeastaan ehdin aina unohtaa tuon kirjaamisvaihtoehdon, siinä vaiheessa kun olisi tarkoitus etsiä kynä ja paperia, olen jo siirtynyt uuteen ajatukseen.

olen sentään virkannut rivitolkulla, välillä pysähdyn, sitten taas pakotan jatkamaan. täytyy oppia olemaan edes hitusen pitkäjänteinen. maailman paino tuntuu välillä liian suurena lastina harteilla, en haluaisi vastata työkyselyihin tai miettiä talouden järjestämistä syksyksi. en haluaisi olla huolissani, kun asuintoveri ei opi sammuttamaan sitä kahvinkeitintä. asiasta puhuttiin, kirjoitin muistutuslapun kahvinkeittimen yläpuolisen kaapin oveen, luulin että ymmärsimme toisiamme... kunnes tänään sammutin keittimen kahdesti.

heräsin aamulla kahdeksalta, söin aprikoosipuuroa ja otin bussin vanhankaupunginkoskelle. kävelin viikkiin kesälehmien luo, seisoin aidan toisella puolella ja juttelin. hei lehmäää, mitä sulle kuuluu? kuvasin peltoja, kukkia, pilviä. pyöräilevä mies pysähtyi taakseni, kun yritin sommitella näkymiä aidannarujen välistä. tuleeko hyviä kuvia? ... sori en tiennyt että et osaa puhua. hän jatkoi matkaansa, ennen kuin ehdin edes vastata. miksi täytyy tehdä noin? sanoa tuntemattomille ääneen, purkaa jotain omia pahoja olojaan.

enää neljä viikkoa töitä, vain neljä. teen lomakamman, kunhan saan viimeisen viikon työvuorot, haluan olla tarkka työpäivien määrästä.

oli korkeasaarikin pari päivää sitten, eläimet lähinnä nukkuivat. kummipojan mielestä parasta antia olivat mönkijät sekä suunnaton hiekkalaatikko, riikinkukoista otettiin monta kuvaa. matkattiin tällä kertaa meritse, lähtö hakaniemestä ja paluu kauppatorille. l ohjasi paluumatkalla lailaa omalla pikkuruorilla, näimme sateen rajoja, merituuli puhalsi ja pidin mekonhelmasta kiinni.

tajusin, että syntymäpäivä on jo ensi viikolla, ihan yhtäkkiä havahduin. heinäkuun lopun pitäisi olla kauempana. olen ollut hämmentynyt ja ärtynyt, haluaisin paeta. iässä se ei ole mitään, vuodet kuluvat muutenkin, eikä vanheneminen muutu tiettynä päivänä sen erikoisemmaksi. enemmän inhoan sitä latautunutta tunnelmaa, kun kuuluisi juhlia, olla keskipisteenä, viettää aivan erityistä päivää. olen heinäkuun lapsi, liian tottunut siihen, että ihmisillä on menoja kesällä. ensi vuonna yritän muistaa olla matkoilla.

toivoin, että pääsen sääksjärvelle. ostin uuden muumimukin lahjaksi ja tulevalla viikolla haen stockalta napoleonin, se on suosikkileivokseni. mistä kaikki tämä haikeus?