työpaikan lastausalueen ruohikkokaistaleella oli aamulla kuollut kaniini. kysyin tavarantoimittajalta, voitko nostaa kanin pois, uskallatko, mä en uskalla.

"uskaltaisin vaikka suolistaa sen!"

mutta sehän nosti kanin vain paletin päälle, ei roskalavalle. pieni pupu, se oli niin kevyt, kuvittelin nostavani pelkkää muovia.

kotona on ainakin neljän pienen kaniinin kokoinen pullea ystävä, vieressä se istuu taas, satunnaisesti narskuttaa jänishampaillansa ja nuolee jalkojani jäniskielellänsä, se on oikein pehmeä kieli.

jänis on jo 5-vuotias. joskus pelkään,
milloin tämä yhteinen elo päättyy.
enimmäkseen yritän olla miettimättä sitä.

tällä viikolla olen monta kertaa yllättynyt tahdittomuuksista.

kai se on kohtuullista, että joku niitä kanejakin suolistaisi. tai kai on ok, että omassa kodissani asuintoveri kovaan ääneen ja nauraen kertoo, että tauluni ovat rumia. sanoin kiitos.