otin ensimmäisiä kuvia pois seiniltä, se tuntuu joka kerta lopun alulta. asunto muuttuu persoonattomaksi, kolkoksi. vaikka täällä onkin paljon enemmän lämpöä, kuin monissa muissa kodeissani. vanhan talon tunnelma, edustuskeittiön epäkäytännölliset mutta somat keltaiset yläkaapit, alkuperäiset lautalattiat, kipsinen kohokuviopiru sänkyni yläpuolella.

uusi koti on puolentoista kuukauden kuluttua pikku huopalahdessa. odotan! varsin kummallinen paikka, muistan kun ensimmäisen kerran näin kuvan terassitalosta, en ymmärtänyt että se on suomessa. pikku huopalahti näyttää ulkomaalta, siinä osa viehätystäkin. koti on viheralueen vieressä, siellä on varmaan kesäisin kaunista. en ole aikoihin muuttanut talven kynnyksellä.

oloni keveni monen laatikollisen verran, veimme keijun kanssa tavaroita kierrätyskeskukseen. luovuin vanhempieni yöpöydistä, vaikuttivat hietalahden myymälässä oikein tyytyväisiltä laatuun. kysyin äidiltä, onko olemassa jotakin tunnesiteitä, joiden vuoksi sopisi säilyttää, ei kuulemma ole. mun on myös opeteltava päästämään irti.

nyt on karsittu elämää suuremmalla kädellä omaisuutta, tuntuu kummalliselta. ja ehkä ihan hieman hyvältäkin, varovaisen hyvältä. olen kai löytänyt paljon uudestaankin, päättänyt siirtää päätöstä, jos vaikka sitten myöhemmin kuitenkin kaipaisi. ah, mikä suhde tavaroihin. olen liian tunteellinen, mutta muistan niin paljon konkreettisten asioiden kautta, valokuvistakin.

kävimme joskus kauan kauan sitten vaasassa, wasalandiassa ja tropiclandiassa molemmissa. ystäväni milja oli silloin mukana, olimme yötä hotellissa ja tapasimme puhuvan papukaijan. tuon reissun aikana voitimme onginnasta paperikassilliset täynnä tavaraa. miljan paperikassi oli hieno, valkoinen pohjaväriltään ja runsain kukin kuvioitu. omani oli musta, vihasin sitä. mustassa paperikassissa jonka väritykseen olen sittemmin ollut tyytyväinen olen jo vuosia säilyttänyt rakkauttani, view-masteria ja niitä neljää kiekkoa, joiden kuvat muistan ulkoa. mä aina katsoin kuvaa ensin hämärässä, sitten hiljalleen siirryin valoisampaan ja katsoin kuinka kuva muuttui. teen samaa yhä.

mietin tuossa joskus, mitä tahtoisin, ja tahtoisin jotakin sellaista, kun voi katsoa kuvakiekkoja ja haaveilla kaikesta siitä mitä jossakin muualla on. tahtoisin polttaa tähtisädetikkuja pimeässä jonkun sellaisen kanssa, joka olisi yhtä innostunut. tahtoisin kiivetä puuhun ja päättää lähteä kahville tammisaareen. miksi tammisaari muuten oli aina ruotsinkirjojen esimerkkikaupunkina?

peippo sanoi että kun deittailtiin, mun kanssa oli hyvä tehdä kaikenlaisia tuollaisia. siitä tuli aika onnellinen olo, että on onnistunut ainakin joskus välittämään ympärillensä jotakin pientä. usein minusta tuntuu, että olen monen silmissä kovin hillitty, tylsä. ei se haittaa, riittää että joku näkee enemmän.

mutta ehdottomasti pitäisi nähdä enemmän, sitä kai lopulta vain tahtoisi.

viikko sitten oli haaga-helian lintsipäivä, kävin useammissa laitteissa kuin koskaan ennen, selvisin myös hengissä. piti sataa, sen sijaa paistoi aurinko ja oli kaunis auringonlasku, punertavia pilviä ja lämmintä. hain kotimatkalla kiinalaista, tietysti. jotain hyvää viikonlopun kunniaksi.

lauantaina oli ainakin mojitoja, skumppaa ja punaviiniä, lauran tekemää ruokaa ja chilisuklaakakkua. aamulla kummipoika herätti hyppimällä päälläni ja tökkimällä sormiaan silmiini. ah. viikonloppuisin ei ennätä virkistyä yhtään. kaiken kruunasi sunnutai-ilta tarulla, teetä ja muumeja. muumit kuuluivat niin kauan sunnuntaihin, uusi jakso oli koko päivän paras asia, sen jälkeen tiesi että arki on liian lähellä taas.

viikosta on pakko vielä kertoa, että kävin vihdoin katsomassa the tree of lifen. se oli erilainen kuin ehkä odotin, hidastempoisempi. täynnä mielettömiä kuvia, edelleen rakastan niitä kauneuksia. toisinaan on tyytyväinen, että elää juuri nyt. usein toivoo, että olisi saanut elää toisenlaisen ajan.

ukko, en testannut.

pahanteossa.

pupu kävi kuvauksissa.