viimeinen vuorokausi helsingissä oli yhtä tunteiden vuoristorataa. havahduin, kun puristin lujasti nyrkkiä matkalaukun vetokahvan ympärille pasilan asemalla, mun pitäisi hankkia jokin harrastus? jotain, mihin voin purkaa ylimääräisiä asioita, etteivät ne käänny sisäänpäin. jonin ja lassin kanssa sovittiin uusista kiipeilytreffeistä, heti kunhan palaudun täältä.

ei tällainen vetelehtiminen sovi, ei näin pitkään. en osaa rentoutua vain olemalla, eikä se väärin ole.

eilen kummipoika täytti hurjat kaksi vuotta, mutta tättä oli juhlimassa yhtä useista lauroista. kaasot olivat hieman myöhässä, auttelin kukkien kanssa ja asettelin hääkarkkeja istumajärjestyksen mukaan. otin n. kolmesataa kuvaa, ehkä niistä jokunen onnistui. lauralla oli ihan oman näköisensä vihreä puku, vihreää oli koristuksissakin. meitä oli paljon tuttuja, lukiokavereita ja muita, keitä siihen nyt kuuluukin. kauhean moni on jo vakiintunut, kihloissa tai naimisissa, ja vauvauutisia satelee näemmä hyvällä tahdilla.

kuten ennustin, äiti teki brita-kakkua, tämä oli mansikkaversio. esa, veera ja peppi tulivat kahville, peppi oli kasvanut ihan valtavasti. muksulla oli mielettömät, kirkkaan siniset silmät ja hyvin vähän hiuksia. onkohan sekin jokin biologinen juttu, kun pitää vauvaa sylissä ja jotenkin joka kerta on pakko nuuhkaista päätä. vauvat tuoksuvat niin, vauvalta. en silti halua omaa. tavallaan myös hyvä, ettei näissä suhteissa ole mahdollisuutta vahinkolapsiin.

äidin luona tulee väkisin katsottua televisiota, kotona ei ole omaa. tykkään puutarhaohjelmista, vielä joku päivä haluan sellaisen puutarhapalstan, tai tiedä tuota, ehkä mulla on joskus piha kasviystäville. keväällä en kylvänyt edes kausikasveja, ikkunalaudalle ei mahdu yhtään enempiä.

kaiken tämän säätämisen keskellä olin sylissä ja sanoin ääneen oon aika onnellinen. tai tyytyväinen?