pidän elokuva-arkiston parvesta,
penkkejä täytyy korottaa erillisillä tyynyillä,
että varmasti näkee kaiken.
shanghain pikajunan tekstit olivat ruotsiksi,
puhaltelin saippuakuplia eerikinkadun kulmassa.
otsaryppyni hajoaa hymyyn,
olen ruokakeskeinen.
on kaikkea hyvää,
vaikka välillä tekemistä ja unettomia hetkiä kertyykin.
arkiaamujen muumit ilahduttavat,
tämän ikäisenä niistä saa irti ehkä toisenlaisia asioita,
kuin silloin aikoinaan ensimmäisellä katselukerralla.
teillä on muuten tosi paljon kaikkea muumiaiheista,
lakanat, astiat, pehmolelut, kirjat... sattumaa, satumaa.
sunnuntai 24. maaliskuuta 2013
keskiviikko 6. maaliskuuta 2013
puhuin skypessä lontoon suuntaan, j&a ovat asettuneet taloksi. mulla on ikävä, ei mistään yksittäisestä, vaan sellainen kaipausten summa. olen yleensä keväisin käynyt jossakin, mutta tällä väliviikolla istuskelen kotona ja neulon lapasia, yritän pitää kotia järjestyksessä, lenkitän koiraa. ei sillä, mukavia asioita kaikki.
on ikävä sitä tunnetta, kun istuu lentokenttäbussissa matkalla kohti jotakin, kun astuu koneeseen, kun tuntee kuinka noustaan korkeammalle. ikävä sitä, kun hetken kuluttua on muualla, vaikka ihan äsken oli tässä. aurinko tuntuu eri maissa erilaiselta, vaikka onkin sama. muiden maiden äänet, korostukset, croissantit ja kahvit, julkinen liikenne.
lontooseen saisi nyt mennä, siellä olisi yöpaikka.
vallilan siirtolapuutarhan pajuissa on kissoja, kevätlintuset visertelevät. vuodenaika ei osaa sanoa, pysyisikö talvessa vai vaihtuisiko kevääksi. ajatukset tuntuvat säntäilevän kuin tämä ilma: ensin näkyy asfalttia, seuraavaksi on kaoottinen lumisade. koiran kanssa kävellään yhtenä päivänä lumikinosten halki harmaiden pilvien alla, ohikulkija kommentoi onpa hieno valkoinen uros. tänään se ei kauaa valkoisena pysynyt, hymyilin kuitenkin, valo rakkaani sekä vetiset jalkakäytävät.
on ikävä sitä tunnetta, kun istuu lentokenttäbussissa matkalla kohti jotakin, kun astuu koneeseen, kun tuntee kuinka noustaan korkeammalle. ikävä sitä, kun hetken kuluttua on muualla, vaikka ihan äsken oli tässä. aurinko tuntuu eri maissa erilaiselta, vaikka onkin sama. muiden maiden äänet, korostukset, croissantit ja kahvit, julkinen liikenne.
lontooseen saisi nyt mennä, siellä olisi yöpaikka.
vallilan siirtolapuutarhan pajuissa on kissoja, kevätlintuset visertelevät. vuodenaika ei osaa sanoa, pysyisikö talvessa vai vaihtuisiko kevääksi. ajatukset tuntuvat säntäilevän kuin tämä ilma: ensin näkyy asfalttia, seuraavaksi on kaoottinen lumisade. koiran kanssa kävellään yhtenä päivänä lumikinosten halki harmaiden pilvien alla, ohikulkija kommentoi onpa hieno valkoinen uros. tänään se ei kauaa valkoisena pysynyt, hymyilin kuitenkin, valo rakkaani sekä vetiset jalkakäytävät.
torstai 28. helmikuuta 2013
käveltiin illalla valtsikalta kaivarin kautta punavuoreen, puhuttiin avioliitosta, katsottiin rannassa tähtitaivasta otava löytyy yhä. sanoin, miten kuljen äärilaidasta toiseen. keskustelupalstan kommenteissa kiitellään, kun lakialoite tasa-arvoisen avioliittolain puolesta kaatui lakivaliokunnassa. mun on niin vaikea ymmärtää, että joku iloitsee siitä. samaan aikaan fb:n feed täyttyi ystävien tykkäyksistä, tahdon2013-kampanja kerää nimiä tasa-arvoisen avioliittolain kansalaisaloitteeseen 19.3. alkaen.
puhuttiin siitä, millaisia arvoja vastustajien kommentit pitävät sisällään. ymmärtävätkö ihmiset, mitä arvoja edustavat? minkä takia toisilla on lupa sanoa, että tietyllä ryhmällä ei ole samaa oikeutta kuin itsellä on? ja suomalainen yhteiskunta käsittääkseni koettaa olla tasa-arvoinen. miksi on ok syrjiä toisia piiloutuen esimerkiksi uskonnon tai perinteen taakse? olisiko suoraselkäisempää vain todeta, että eläkäämme epätasa-arvoisessa yhteiskunnassa, jaotelkaamme ihmiset erilaisiin luokkiin, parhaassa luokassa olevat saavat kaikki oikeudet, toisiksi parhaassa olevat hieman vähemmän. näennäinen tasa-arvo hiertää.
en osaa pukea näitä ajatuksia sanoiksi yhtä hienosti, kuin h eilen. en tunne arvoteorioita, en ole perehtynyt koko sosiaalipsykologian alaan. tekisi varmaan hyvää ihan kenelle tahansa miettiä, mistä omat mielipiteet kumpuavat. onko taustalla tietoa, uskomuksia, pelkoja? en mä aina kaikkea ymmärrä, monesti nappaan itseni kiinni kummallisesta ennakkokäsityksestä.
ehkä aihe sitten on monelle niin vieras. jos ei ole itse koskaan joutunut taistelemaan oikeuksiensa puolesta, ei välttämättä tule ajatelleeksi, miltä tuntuu olla ilman jotakin. ja vaikka on ilman jotakin, ei välttämättä tiedä, miltä tuntuu olla ilman jotakin muuta.
joskus on niin pieni ja voimaton.
loppukevennyksenä mainittakoon: löysin lehtileikkeistäni mielipidekirjoituksen vuoden 2006 hesarista (6.3.). kirjoittaja kertoo joidenkin vuosikymmenten takaisesta ajasta, kun hän ja "mummeli" veivät loukkaantuneen pulun rautatientorilta pieneläinklinikalle. pululla oli rautalankaa jaloissa, lanka oli painunut ikävästi lihaan. klinikalla lanka poistettiin ja pulu pääsi ratikalla takaisin keskustaan. operaation hintatiedustelun vastaus oli "ei se mitään maksa. se on valtion pulu."
puhuttiin siitä, millaisia arvoja vastustajien kommentit pitävät sisällään. ymmärtävätkö ihmiset, mitä arvoja edustavat? minkä takia toisilla on lupa sanoa, että tietyllä ryhmällä ei ole samaa oikeutta kuin itsellä on? ja suomalainen yhteiskunta käsittääkseni koettaa olla tasa-arvoinen. miksi on ok syrjiä toisia piiloutuen esimerkiksi uskonnon tai perinteen taakse? olisiko suoraselkäisempää vain todeta, että eläkäämme epätasa-arvoisessa yhteiskunnassa, jaotelkaamme ihmiset erilaisiin luokkiin, parhaassa luokassa olevat saavat kaikki oikeudet, toisiksi parhaassa olevat hieman vähemmän. näennäinen tasa-arvo hiertää.
en osaa pukea näitä ajatuksia sanoiksi yhtä hienosti, kuin h eilen. en tunne arvoteorioita, en ole perehtynyt koko sosiaalipsykologian alaan. tekisi varmaan hyvää ihan kenelle tahansa miettiä, mistä omat mielipiteet kumpuavat. onko taustalla tietoa, uskomuksia, pelkoja? en mä aina kaikkea ymmärrä, monesti nappaan itseni kiinni kummallisesta ennakkokäsityksestä.
ehkä aihe sitten on monelle niin vieras. jos ei ole itse koskaan joutunut taistelemaan oikeuksiensa puolesta, ei välttämättä tule ajatelleeksi, miltä tuntuu olla ilman jotakin. ja vaikka on ilman jotakin, ei välttämättä tiedä, miltä tuntuu olla ilman jotakin muuta.
joskus on niin pieni ja voimaton.
loppukevennyksenä mainittakoon: löysin lehtileikkeistäni mielipidekirjoituksen vuoden 2006 hesarista (6.3.). kirjoittaja kertoo joidenkin vuosikymmenten takaisesta ajasta, kun hän ja "mummeli" veivät loukkaantuneen pulun rautatientorilta pieneläinklinikalle. pululla oli rautalankaa jaloissa, lanka oli painunut ikävästi lihaan. klinikalla lanka poistettiin ja pulu pääsi ratikalla takaisin keskustaan. operaation hintatiedustelun vastaus oli "ei se mitään maksa. se on valtion pulu."
keskiviikko 20. helmikuuta 2013
arkiaamu
yritän parhaillaan raahautua koululle, sitten toiselle koululle, ja illalla itään kummipojalle.
| viime kesän pellavat ja unikon siemenkota |
neuloin kuviolapaset, pääsevät käyttöön tänään. vuosien jälkeen valmistui myös maisan ampiaisraidoitettu pipo, seuraavaksi olisi sen oman pipon vuoro? ja pitäisi tikata sukatkin, kun ilmeisesti muutossa onnistuin hukkaamaan mummon tekemät puolipitkävartiset, joista kovin pidin.
| pöytä on olemassa vain kerätäkseen tavaraa |
yhtenä päivänä sain olla ihan yksin, joten imuroin ja järjestelin reseptejä, katsoin kolme jaksoa greyn anatomiaa ja virkkasin raskausmekkoani. mekko on saanut nimensä, kun on niin suunnaton. se on enemmänkin virkkausta virkkauksen ilosta.
eilen tuli viestiä tuplavuoro, herra koira on yksin, joten kipaisin töölöstä avaimet ja kävelimme herra koiran kanssa meille. meinasi olla vähän vilu matkalla, mutta mikään ei sulata mun sydäntä samalla tavoin, kuin mion ilme, kun sille kuiskii kuka on söpöin koira, kuka? juostiin puolet arabian sillasta, katsoin taakseni ja taivas oli auringosta persikkainen.
| herra koiran hymy |
oikeasti pitäisi suorittaa velvollisuuksia nyt, oikeasti mun pitäisi jo olla matkalla. haaveilen matkasta ukrainaan ja päässä soi smg, vaikka en edes kuuntele mitään. tekisi mieli kuivattaa sitrushedelmien viipaleita ja istuttaa ne herneet, kun nyt muistaisi sitä multaakin joskus ostaa.
| kts. edellinen pöytään liittyvä kuvateksti |
kai tässä sopisi käynnistyä.
| vanha reppuni! |
perjantai 15. helmikuuta 2013
kuluneita päiviä voisi kuvailla seuraavasti:
agit prop, juno, iltatyö, kahvi, neulonta, kipeys, askartelu, väsymys, ikävä, onni.
aku ankan agricola-erikoisnumero (kevät 2007) aiheutti hilpeyttä. augustus: "kili kili. tahdotcos maistaa hercullista heinää? mahdat sitten candaa minun cuormani siitä palcaxi. sillä muotoo." wuohi: "luuletcos minua tompelixi, sorsa?"
kyynikko sai unicafen lounaalla lintukortin ja vaaleanpunaisiin folioihin käärittyjä sydänsuklaita. paljolti myös siksi, että olimme keskustelleet ystävänpäivän typeryydestä. jatkoimme luokseni iltapäiväkahveille, keitin oikeasti kahvia.
näytän lapsuuskuvissa kuulemma pojalta.
erityisesti tämä on soinut mielessäni "and in the sea there is a fish, a fish that has a secret wish, a wish to be a big cactus with a pink flower on it" tree hugger - juno soundtrack.
musta on viime aikoina tuntunut, että ympärillä tapahtuu vain ikäviä asioita. ei niinkään lähipiirissä, vaan maailmassa yleisesti. on apaattinen olo ja yritän kadota jonnekin kirjoneuleiden ja ruokaohjeiden taakse, hymyilen kalalle, jolla on salainen toive. mietin matkaa itä-eurooppaan, ehkä viikonloppuna ehtisi taas vähän ommella. kynsilakan rippeet jatkavat eloansa, en muista koskaan kaupassa kynsilakanpoistoainetta.
sanoin jokin aika sitten äidille, että mulla on tyttöystävä. "tulkaa käymään täällä!" taidan olla aika onnekas.
sunnuntai 10. helmikuuta 2013
itse lainailin politiikan historiaa ja ideologioita käsitteleviä kirjoja, h lainasi minulle anna ahmatovan runoja. en tiennyt, että ultra bran haikara on ahmatovaa, kaikkea ei aina ehdi huomata. edellisessä lauseessa käytin nollapersoonaa, mielessä on kielen rakenteita ja tusinoittain solmukohtia. olen usein hieman epävarma; kuinka tunnistaa parin vuosisadan takaisista teksteistä kieliopillisia piirteitä, joita ei ole enää olemassa nykykielessä? mutta osaan säätää asiakirjan asetukset pilkulleen tarkasti ihan melkein vaikka silmät kiinni ja etsiä vastaukset uuden koulusähköpostin hankaluuksiin.
en päässyt juhlistamaan 1-vuotiasta ok-vauvaa jyväskylään, onnittelukorttia tehdessäni löysin mummon vanhempien hääkuvan askartelulaatikosta. toisen, jo edesmenneen mummon kuvan yllä roikkuu kolibri-kaulakoru, joka muistuttaa oikeastaan kiwiä. on paljon uusia lankoja ja langoista valmistumassa paljon uusia hempeitä kuviolapasia. olen oppinut tekemään muistiinpanoja post-it-lapuille, voi luoja miten ärsyttävää.
katsoin junon, pidin musiikista ja mutkattomuudesta. olen kuulemma hyvin pedantti, siihen kiinnittää enemmän huomiota, kun toinen on lähellä paljon. viimeksi aamulla kuulin, että sänkyäni ei enää pedata, jos yritän oikoa peittoja viiden sentin takia. olen äitini kuva. olen miettinyt joustamattomuutta, mitä se on? onko se sitä, jos pitää kiinni viiden sentin peittoerheestä, vai sitä, että kieltäytyy hyväksymästä toisen viiden sentin peittoneuroosia? mieletön ongelma? ei, vastaan tullaan puolelta ja toiselta, mun on hyvä olla. metsä puilta.
tyttöni on kaunis ja hyvä, ja mua pelottaa suudella julkisesti. ei aina, mutta helsingin enimmässä ihmisvilinässä ainakin. ei elämäänsä voi elää niin, "entä jos joku tekee jotakin pahaa?". olen huomion suhteen melkoisen vaatimaton, enkä kovin välittäisi tuijotuksista. olen keskimittainen, soveliaan painoinen, vaalea caucasian, arkinen, kaikkea sitä, olematta kaikkea sitä.
en päässyt juhlistamaan 1-vuotiasta ok-vauvaa jyväskylään, onnittelukorttia tehdessäni löysin mummon vanhempien hääkuvan askartelulaatikosta. toisen, jo edesmenneen mummon kuvan yllä roikkuu kolibri-kaulakoru, joka muistuttaa oikeastaan kiwiä. on paljon uusia lankoja ja langoista valmistumassa paljon uusia hempeitä kuviolapasia. olen oppinut tekemään muistiinpanoja post-it-lapuille, voi luoja miten ärsyttävää.
katsoin junon, pidin musiikista ja mutkattomuudesta. olen kuulemma hyvin pedantti, siihen kiinnittää enemmän huomiota, kun toinen on lähellä paljon. viimeksi aamulla kuulin, että sänkyäni ei enää pedata, jos yritän oikoa peittoja viiden sentin takia. olen äitini kuva. olen miettinyt joustamattomuutta, mitä se on? onko se sitä, jos pitää kiinni viiden sentin peittoerheestä, vai sitä, että kieltäytyy hyväksymästä toisen viiden sentin peittoneuroosia? mieletön ongelma? ei, vastaan tullaan puolelta ja toiselta, mun on hyvä olla. metsä puilta.
tyttöni on kaunis ja hyvä, ja mua pelottaa suudella julkisesti. ei aina, mutta helsingin enimmässä ihmisvilinässä ainakin. ei elämäänsä voi elää niin, "entä jos joku tekee jotakin pahaa?". olen huomion suhteen melkoisen vaatimaton, enkä kovin välittäisi tuijotuksista. olen keskimittainen, soveliaan painoinen, vaalea caucasian, arkinen, kaikkea sitä, olematta kaikkea sitä.
torstai 31. tammikuuta 2013
uusia
vallilasta arabiaan alle neljässä tunnissa, sopiva määrä kantajatyttöjänaisia, pakumatkustajana lintu ja raitiovaunumatkustajana kani. lohikeittoa, laskiaispullia, valkoviiniä, kipeitä lihaksia ja malttamattomuutta. siinä ohessa syntaksin tenttikin jäi vihdoin taa kiitettävällä arvosanalla ai että olen onnellinen siitä.
elämä on hieman muuttunut, kuulostaa dramaattiselta. omaa aikaa on nykyään vähemmän, välillä myönnän kaipaavani sitä; hiljaisuutta, ajatuksia, kommentoimattomuutta. yhtenä aamuna peiton alla minä neuloin ja h yritti lukea, vanha ehtis kyllä olla vanhanakin. oikeasti ei saada mitään aikaiseksi, kun ollaan yhdessä, niin se kai menee, niin sen kai kuuluu mennä. ja sitten toisaalta, enhän mä vaihtais tästä mitään pois.
ripustin lintuja ja helmiä ikkunaan, huomenna ajattelin ommella muutamat koristetyynyliinat ja silittää parit verhot. koti on oikein kaunis ja siisti ja varsin uusi, pyykkitupaankin pääsee sisäkautta vaikka ballerinat jalassa.
loskassa kahlatessa kyllä mietin, että kesä olisi oikein mukava.
| herra koir... possu |
| vesa testaa valjaita |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)