olen tässä taas pohtinut, että asetan paljon paineita itselleni muiden ihmisten kautta.
en kestä kovin hyvin kommentteja mut en mä paljoa kuvannut, linnu kuvaa kuitenkin. EI. kuvaan, mutta en halua kenenkään odottavan laadulta mitään. silloin pitää ruveta suorittamaan, silloin pitää ihan oikeasti osata.
mutta en halua suorittaa.
tekee mieli jättää kamera kotiin, ettei kukaan vaadi.
ja tiedoksi, en kuvaa salaman kanssa, oli miten hämärää tahansa.
sitten se berliini. oi siistii, mitä aiot tehdä siellä? no, kävellä? en minä tiedä. haluan nähdä sen juutalaisten muistomerkin, se on oikeastaan ainoa.
eihän kukaan sitä pahalla kysy, se on sellaista jutustelua. ongelma on korvien välissä, kuvittelen että nyt ne vaativat jotakin, että pitäisi olla suunnattomia suunnitelmia.
entä jos haluankin vain kävellä? on se kuitenkin eri asia kävellä berliinissä kuin helsingissä, täällä voin kävellä joka päivä jos huvittaa. harvemmin saksaan lähden.
mä en ole mikään museohaukka, he he, enkä viitannut ikääni. en jaksa katsella maalauksia ja miettiä siveltimenvetojen symmetrisyyttä. valokuviin voin keskittyä, mutta kyllä niissä pitää sitten olla sitä jotakin, tunnelmaa.
levitin tuon kartan toista kertaa, ympyröin muistomerkin ja east side galleryn. tiergartenissa on paljon vihreää, mittessä, friedrichshainissa ja prenzlauer bergissä kannattaa kuulemma viettää aikaa.
mailiin oli tullut muistutus, tiistaina lähtö.
tänään mk auttaa miettimään berliini-asioita, sitten mä nollaan tämän päästäni. on kiva päästä hetkeksi pois täältä ja nähdä suvi.
käytiin eilen jyväskylässä oppimassa pienen pojan oma nimi.
en osaa kuvitella äitiyttä itselleni.
mä haluan olla vapaa,
haluan palauttaa lapsen päivän päätteeksi vanhemmillensa.
tämäkin, ei sitä tarvitse puolustella,
jos ei tahdo.
suklaakakku oli hyvää.
ja okko oli söpö, mut lähinnä siksi, että tunnen sen äidin.






