otsikko lainattu etiäisen käsiohjelmasta.
karttaan on merkitty ensimmäinen kohde die süvi. puhuin berliinin kanssa sunnuntaina, äänen kuuleminen poisti etäisyyden. muutama tuttu opiskelee viittomakieltä, millaista olisi ilman ääniä. oma pää hajoaa jo päivässä. tiedän, ei se ole sama.
kävin katsomassa etiäisen hennan ja jukan kanssa. etiäinen on usean tahon yhteistyönä syntynyt elämys sanoisin, henna on ollut mukana kirjoittamassa dramaturgi(opiskelija)n ominaisuudessaan. aluksi kadutti tämä päivä, on niin täyteen tukittu viikko, unettaa ja keskittymiskyky vähäistä, mutta kerrankin kaikki nihkeä karisi nopeasti pois.
mun tuli vahvimmin mieleen lapsuus ja äidin vanha burda-lehti 80-luvulta. meille tuli suuri käsityö kotiin, se burda oli joku yksittäiskappale. se oli ihan erilainen kuin sk, pröystäilevämpi ja tietysti ruotsiksi. mä muistan ne ihanat värikkäät kukkakankaat ja kymmenet mekot. kuvissa oli lämpöä, joskus vieläkin muokkailen omista kuvistani saman sävyisiä, hieman keltaiseen vivahtavia.
kun olin 7-vuotias, äiti ompeli mulle sammalenvihreän rimpsuhameen, siinäkin oli kukkia. äidin sisko kaisa kävi meillä kylässä kahden lapsensa kanssa. etupihalla oli laatoista tehty terassi, sitä reunustivat tavalliset ruusupensaat. ne sellaiset, mitä on aina kaikkialla, aniliininpunaisia ruusuja. etiäisessä soi miljoona ruusua. kaisa kuoli mun äidin sisaruksista ensimmäisenä, toistaiseksi myös ainoana. sillä oli syöpä, se yski verta jossain etelässä ollessaan. ei kai ole kovin tavatonta kuolla alle 40-vuotiaana.
mulla oli se rimpsuhame, muistan kun puhuin kaisalle. välillä luulen, että osaan vieläkin kuulla kaisan äänen, ehkä vain tiedän sen 90-luvun alun kotivideosta. et kai sä näitä kuvaa, mun siroo nelikakkosta. perinteiset villasukat pikkumustan kanssa.
kannattaisi olla lukemassa saksaa, ettei ole paniikki torstaina. olen liian fiiliksissä taiteista ja luomisesta ja musiikin, äänten, valojen, tanssin yhdistämisestä. siinä oli jotakin, jotakin black swanin kaltaista, kesää, uuden vuoden ug-bileitä, kaikkea. mä en osaa sanoa. kulkiessani hennan perässä muistin, miten paljon rakastan tunnelmia. ei mitä tahansa, vaan sitä kihelmöivää ilmaa takahuoneissa, sokkeloisia käytäviä, kellareita, ideoiden ja käytännöllisyyden sekamelskaa. sekamelska, miten hassu sana.
koulumatkalla pohdin, jos kirpeän nimi olisikin mansikkainen. sitruuna olisi mansikkaista, eikä mansikasta tulisi mieleen punaista sävyä tai kesää tai peltoa, tai niitä hetkiä kun narrasi äidille kyl tän marjan voi jo syödä, tää on ihan valmis vaikka todellisuudessa toinen puoli kartista oli vielä vihreä. mistä mansikka on saanut nimensä, mistä kirpeä. saatanan kielipelleilyä. oon kyllä tainnut suorittaa aiheesta kurssin, mutta eihän siellä opetella sanalistoja.
palatakseni menneeseen. sunnuntaina olin hermoromahduksen partaalla entä miksi sanotaan partaalla, mikä on sen historia, kävelin mascotiin pelaamaan lautapelejä lesbojen kanssa. asfaltti jalkojen alla oli mustan jään peitossa, liukastelin mutta en kaatunut. teki mieli repiä rintakehä auki, että saisi kunnolla henkeä. taru halasi enimmät ahdistukset pois, berliini puhui loput.
on joku hukka nyt, se kun ollaan hukassa. ajattelin silti voittaa sen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti