siis lapsena.

vietimme eilen työpaikan pikkujouluja, ei ollut ensimmäinen kerta kun venähti tammikuulle. kävimme syömässä ja sen jälkeen hohtokeilasimme kaksi tuntia myllypurossa. keilahallin tunnelmasta tulee aina lapsuus mieleen, käytännössä vietin lapsena aika paljon aikaa kyseisessä paikassa, joskin eri kaupungissa.

isä on keilannut niin kauan kuin muistan, luultavasti ikääni kauemmin. olen lukemattomat kerrat laskenut kokkolan keilahallin katsomon penkkejä ja piirrellyt pisteenlaskupapereihin kuulakärkikynällä; silloin kauan sitten ei ollut mitään automaatteja jotka laskevat pisteet puolestasi, kauan sitten niitä laskettiin itse, minäkin osasin. kävin myös keilakoulun, tiesin joskus minkä painoinen pallo on sopiva, minkä parkettisauman kohdalla oikean jalan täytyy olla, jos tahtoo kaataa juuri jonkun tietyn keilan. tieto on katoavaista.

tänään oli m:n viimeinen työpäivä meillä, tuntuu aika haikealta. m on ollut herttoniemessä aina, eli niin kauan kuin minä ainakin, kaksi vuotta ja kahdeksan kuukautta. välillä tuntuu, että työpaikka on yhtä jatkuvaa muutosta. ehkä se osittain selittyy alavalinnallakin, on monia kuten minä, jotka työskentelevät vain vähän, enemmänkin rahoittaakseen opintojen aikaista elämäänsä kuin tehdäkseen uraa kaupan alalla. kummallista mennä jatkossa töihin ja havaita jonkun muun tekevän m:n työt.

 * * *

viikonlopun treffeillä kävimme tutustumassa asfalttia ja auringonkukkia -näyttelyyn hakasalmen huvilassa. voi helsinki. en todellakaan ole koskaan elänyt 70-luvulla, mutta silti kaipaan sitä. ei kai lapsuus kaupungissa voi olla enää koskaan samanlaista. mikään ei voi olla samanlaista. kai kehitys tapahtuu jos on tapahtuakseen. ei se aina välttämättä oikeaan suuntaan mene, vaikka myönnän että on kivaa tilata syötävää pizza-onlinesta, maksaa pankkitunnuksilla ja minimoida ihmiskontakti vieraiden kanssa.

ja sitten kun miettii, jos olisin syntynyt 70-luvulla, olisin jo n. 40-vuotias.